Toinen ponimiittini

Sama paikka ja aika kuin viimeksikin. Tämänkertainen kokemus jäi edellistä rikkaammaksi, mistä on kiittäminen nimimerkki Lone_walkeria Brony.fi:stä.

"Pöytäfutista" pelatessa läppä lensi ja huumoria riitti. Minä
mukaan lukien monella muullakaan ei ollut kokemusta,
paitsi Lone_walkerilla.
Miitin alussa puhuimme peleistä ja etenkin niiden koodaamisesta. Olin pitkästä aikaa jonkun seurassa, vaikka olin itse yhä pikemminkin vastaanottaja kuin aloittaja. En tosin voinut kieltää sitä, että pitkän erakkovaiheen jälkeen olen yhä kuin "toiselta planeetalta." Ihmisten hälinässä oli toisinaan helpompi vain nyökytellä, kun joku juttu meni ohi.

Yhteinen sävel oli kuitenkin lähempänä, kun huomasin ettei Lone_walker ei nähnyt pelkästään pelejä vaan niiden mekaniikkaa. Samoin kuin pelit perustuvat suuriin koodiriveihin, eli ohjelmointikielellä kirjoitettuihin käskyihin, myös web-sivut toimivat tältä pohjalta. Tältä pohjalta oli helpompi pysyä kärryillä, vaikka ikäisteni "pelikulttuuri" ei enää ole suurimpia vahvuuksiani.

Illan ensimmäinen kohokohta oli "pöytäfutis," jossa kenenkään taidot tai taitamattomuus eivät estäneet osallistumista. Osan huumorintaju sitoi myös hiljaisimpia neljän pelaajan joukkoon, johon itse otin osaa muutaman erän. Toinen kohokohta oli sarjan tuore jakso Sleepless in Ponyville, jonka esitykseen oli varattu tila Hapen ylemmistä kerroksista. Heikohkon laadun (mikä ilmeisesti johtui siitä että video streamattiin verkosta) pelasti jakson sisältö, joka mielestäni oli tähän asti paras 3. kaudelta.

Vaikka esityksen jälkeen olin jo enemmän omissa oloissani, hyvä seura pelasti ja madalsi kynnystäni seuraavaan miittiin. Vain sekin, että on sai olla mukana jossain toiminnassa, teki ihmeitä, vaikkei syvää sielunkumppanuutta olisikaan. Kaikkea kuitenkin varjosti päivää aiemmin alkanut flunssa. Tauti alkoi jaksoesityksen jälkeen ottaa voimille, minkä takia oli viisaampaa lähteä aiemmin kotiin, kuin sinnitellä polttelevan kurkun kanssa iltamyöhään.

Kuinka Flutterguysta tuli brony?


Ennen broniutta elämäni oli samankaltaista kuin yhden lehtiartikkelin tapauksessa, jossa kerrottiin "poniveljistä." Kovisten ehdoilla eletty "elämä" oli rajallista, sulkeutunutta ja tarkoituksetonta jo ennen yläasteen kiusaamista. Kiusaajat eivät kuitenkaan olleet vastuussa kaikesta.


Kivinen tausta

Kierre, joka tuli johtamaan katkeroitumisen mustaan aukkoon, sai alkunsa jo lapsuudessa. Piti lakata "nynnyilemästä." Jokainen vastoinkäyminen oli minulle niin iso tragedia, että se alkoi risoa muuta perhettä. En voinut olla vaistoamatta tätä jaksamattomuutta, minkä vuoksi aloin pitää paineita sisälläni. Koin, ettei muutoin "normaalissa" perheessäni voisi puhua mistään ikävästä, kun kaikki joko väheksyisivät tai hajoaisivat murheitteni alla. Eikä tilannetta helpottanut se, että kouluvaihtojen myötä oli lähes mahdoton löytää ketään, jolle uskaltaisi puhua muustakin kuin säästä.

Introverttina yksilönä ajattelin paljon itsekseni ja tutkin elämän eri osa-alueita, etenkin saatuani ensi kertaa oman netin. Sanamukaisesti aloin ylianalysoimaan, eli etsimään syitä ja ratkaisuja vaikeimman kautta. Eli vaikka tämän ansiosta viisastuin monessa asiassa, tärkein puuttui ja osin puuttuu yhä. Oli turvallista heittäytyä marttyyriksi ja etsiä yhteiskunnan epäkohdista syitä omalle pelkuruudelle. Yläasteella tästä sitten seurasi raivokas yhteiskunta- ja ihmisviha, jossa perusmieliala oli katkeruus.

Vuosien kuluessa uhrin osa muodostui mielessäni niin todeksi, että 2011 mennessä olin suorastaan peto. Mitään konkreettisia rikoksia en tehnyt, mutta olin kuin nurkkaan ajettu susi. Uhriuden sokaisemana en peruskoulun jälkeen edennyt missään. Istuin pari vuotta "opiskelemassa," eikä pitkällinen terapia muuttanut mitään. Vika ei ollut psykiatrian aliresursoinnissa, ei olosuhteissa, ei oppilaitoksissa, eikä työnantajissa. En vain uskaltanut tarttua tilaisuuteen, avautua, enkä edes ajatella asiantilaa sellaisenaan.


Pegasus-kesä 2012

Asuessamme puoli vuotta velipojan kanssa saman katon alla marttyyrin roolini sai aikaan riitoja. Veli kyllä aisti ja tiesi alusta loppuun, mistä oli kyse, kun olin pahalla päällä ja piittaamaton vähän kaikesta. Vaikka usein paineet purkautuivatkin yhteiskunnallisina debatteina, riitojen sytyke oli aina yksi ja sama. Muuten välimme olivat suorastaan loistavat.

Kevään edetessä alkoi sitten tapahtumaketju, jota en ihan vieläkään käsitä. Eräs STP (SinäTuubaPaska) -video sisälsi pätkiä poneista, johon liittyen yksi kommentoija kyseli, onko videon tekijästä tullut brony. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni koko sanaan. Etsittyäni tietoa sain selville, että brony-termin täytyi olla yhteydessä My Little Pony -aiheisen sarjan katsojiin.

Suurin yllätys oli tieto, että bronyt ovat ikäisiäni nuoria miehiä, ja että heitä on maailmalla tuhansittain. Mietin hetken, olinko sittenkään ainoa hullu, kun löysin itseni yläasteella piirtämästä Disneyn Stitch-alienia. Kun minulle sitten selvisi, että brony-ilmiö on muistuttaa laajuudeltaan kansakuntaa, päätin lähteä tutkimaan, mikä poneissa viehättää.

Sitten seurasi se tyypillinen tapahtumakulku: nähtyäni ensimmäisen jakson halusin nähdä toisen, sitten kolmannen ja pian koko silloisen tuotannon. Tämän jälkeen en enää voinut jatkaa itsepetosta. Olin täysin herkkyyttä ja aikuismaisia vitsejä ilmaisevien ponien pauloissa. Kaikki se rähjääminen hyvinvointivaltion alasajosta sai nyt jäädä taka-alalle. Oli mietittävä, "mikä oli mennyt vikaan."

Hämmennys oli valtava, kun pitkätukkainen Fluttershy luonteenpiirteineen iski omaan olemukseen kuin häkä. Olin koko ajan tiennyt olevani ujo, mutta nyt oli viime aikojen elämää kelattava täysin uudesta näkökulmasta. Että oliko se masis ja ärhentely sittenkin vain ratkaisematonta tunne-elämän ristiriitaa. Muistin, että olin salaa pitänyt aina ponien tyyppisistä hahmoista ja tahtonut kuvata niiden avulla sisäistä maailmaani. Tämä johdatti tien syvimpään johtopäätökseeni: olin aina pelännyt ja kärsinyt vahvemmin kuin olin uskaltanut myöntää. Pelko oli ollut motiivina turhanpäiväiseen ylianalysointiin ja oikeiden ratkaisujen välttelyyn.

Kesäkuu 2012 olikin sellaista aikaa elämässäni, jota voisi kuvata siteeraamalla "So many wonders" -biisiä. Sillä edelleen minulla on vahva tunne, että ponien myötä olen "löytänyt uudelleen" jotain itsestäni ja alkanut elää harmoniassa tämän jonkun kanssa. Kun huomasin, että on myös suomalaisia broneja, joilla on laaja keskustelupalsta, mykistyin onnesta. Siinä vaiheessa päätin, että minusta tulee Flutterguy. Loin tunnukseni Brony.fi-foorumiin ja pian sen jälkeen tämän blogin. Tavoitteeksi tuli piirrostaitojen harjaannuttaminen tulevaa ponitaidetta varten. Loka-marraskuussa alkoikin "urani" DeviantARTissa, josta olenkin jo runsaammin kirjoitellut.


Bronius ei siis ole aivan pikkujuttu, vaikka toistaiseksi elän rooliani melko yksin. Muodollisesti olen toki osa fandomia, mutta harrastuksen ja samalla muun elämän sosialisoituminen on vielä monen askeleen päässä. Tulevat bronymiitit saattavat helpottaa asiaa tai sitten eivät. Vähällä en kuitenkaan halua luopua, sillä nyt ymmärrän itseäni paremmin kuin koskaan.

Vinkki harrastelijapiirtäjälle: älä ota turhia paineita

Kun alat piirtämään, älä edes mieti aikarajoja tai mitään mikä saa sinut stressaantumaan. Hyväksy taitotasosi ja tee luonnostelua rennosti, jotta huomaat mahd. virheet ajoissa. Näin vältyt suuremmalta kumittamiselta, jolloin luonnoksesta tulee mahdollisimman selvä ja tarkka tussaamista varten.

Epäselväksi jääneen luonnoksen tussaaminen johtaa varmaan katastrofiin, kuten itselleni kävi MLP: Ponies and the Moomins -sarjakuvan 7:llä sivulla. Edellinen 6:s sivukin kärsi siitä, että homma meni "maitohapoille" kehnon ergonomian vuoksi. 7:n sivun julkaisun jälkeen tein pientä rymsteerausta piirtostudiooni, mikä helpotti jatkuvia yläselkä- ja niskaoireita. Kuitenkin myös asenteiden oli muututtava.

Keskityttyäni vain ja ainoastaan itse piirrokseen lopputulos oli jo paljon parempi, eikä aikaa kulunut sen enempää kuin väkisin väännetyillä sivuilla. Toisin sanoen piirtämiseen tarvitaan oikea mielentila, oli projekti mikä hyvänsä. Tavallaan on jopa kivempaa viilata luonnosta vähä vähältä, tietäen nyt että hermoilemalla menisi saman verran aikaa paljon huonomman piirroksen tekemiseen.

Virheanalyysi

Tämä kuva toimii ja ei toimi.
Toisinaan bittimaailmassa leviää teoksia, joihin on joko tahattomasti tai puolivahingossa jäänyt selviä virheitä. Tällä kertaa puhun sommitteluvirheistä, jotka oikeastaan ovat katsojalle pahempia kuin piirrostyyliseikat. Siis siitä, miten hahmot asettuvat suhteessa kuvatilaan ja sen reunoihin.

En tunne koko alan termistöä, mutta mielestäni tässä kuvassa, joka muuten on idealtaan hyvä, on paljon asioita joita EI kannata missään kuvassa painaa villasella. Kohteena on eräs tarkoitukseen löytämäni kuva "a magical wedding - twi x mac."

1. Katseet väärissä suunnissa.
Olettaen, että Rarity nimenomaan seuraa häitä, tulisi hahmoa siirtää toisaalle tai kääntää päätä sinne missä pari on. Sama virhe toistuu Rainbow Dashin ja Applejackin kohdalla.

2. Älä ikinä rajaa koko hahmon reunoista!
Tämän kuvan tapauksessa pariskunnan jalkapohjien ja reunan välillä tulisi olla riittävä väli. Muuten kuva jättää väistämättä sellaisen fiilingin että "jokin tässä nyt ei toimi."

Muutenkin koko kuva, vaikka edelleen katsojat kommentoivat mieluummin sen sanomaa, jättää vaikutelman ettei tekijällä ole silmää kuvittamiseen, tai ettei hän ole välittänyt.

Piirrostuotannon iso jytky

Fluttershy ei ihan tykkää hänen tyylinsä
seuraamisesta.
Viimeiset pari päivää ovat olleet mullistavia ponipiirtämisen urallani. Ja niin hullulta kuin se voi kuulostaakin, on vain täytynyt löytää oikeanpaksuinen, riittävän vahvaa jälkeä tuottava kynä.

Aikaisemmin valokuvasin lyijykynäluonnokset sellaisenaan kameralla ja tein viivojen vahvistuksen koneella, mikä minun käsissä vie paljon enemmän aikaa kuin tussilla vetäminen. Näin yhdenkin ponin tekemiseen kaikkine värityksineen meni niin kauan, että kynnys piirtämiseen kasvoi kasvamistaan. "Uutta keksintöä" testasin lupaavin tuloksin jo sarjakuvassani "FinnishFlutterguy and Fluttershy," eikä enää tarvinnut kuin vaihtaa kynää ja käyttää luonnosteluun enemmän aikaa.


Mörkö-sarjakuva on ollut tähän asti
menestynein teokseni. Heti julkaisun
jälkeen sain lupapyynnön sen
jakamisesta ArtFavorite-ryhmän
galleriassa.


Ei yhtään mörömpi yö

Ensimmäinen työ uudella tussilla oli sarjakuvasovitus erään deviantin kuvasta, jossa Fluttershy joutuu tekemisiin Muumilaakson Mörön kanssa. Käsikirjoitus ja suurin osa sarjakuvasta toteutuivat saman päivän aikana. Väritys tietokoneella alkoi vähän ennen puolta yötä ja jatkui siitä vielä tunnin.

Uuden työkalun ansiosta tein sarjista täydellisessä flow-tilassa melkein kahteen asti yöllä. Vaikka työn takia kasvatin univelkaani, koen että oli se sen arvoistakin. Vain oikeiden työkalujen avulla piirrostuotanto ja oman tyylin kehittäminen helpottuvat valtavasti.

Ponius maksaa


Huutokaupassa voi törmätä yllättäviin tarjouksiin.
"Mitä tämä on tarkoittavinaan? Kaikkihan maksaa." Kyllä. Asuntolainaa on lyhennettävä, vuokraa maksettava, saatava ruokaa napaan. Onneksi nettiaikana moni harrastus on tullut halvemmaksi ja helpommaksi aloittaa.

Mutta kun omistautumisen halu vie mennessään, kukkarokin saattaa joskus unohtua. Hapen 20.10 ponimiitissä isoin kuulemani huuto taisi ylittää 300 euroa! Se on jo melkein kolme neljäsosaa oman talouteni tuloista, eli joko ostajan on täytynyt olla parempituloinen tai muuten valmis uhraamaan poneihin suuria summia.

Harrastus- ja muita menoja on kuitenkin hyvä osata suhteuttaa saatuun "hyötyyn" sekä tulojen sallimaan pelivaraan. Kuitenkaan huutokaupassa tuskin ehtii miettiä, paljonko itse on valmis maksamaan. Joku toinen tarjoaa kuitenkin enemmän. Eli mielellään huutokauppaan kannattaa osallistua vasta vauraampana, tai säästää niihin oma summansa ponimiittien välissä, jotta olisi pelivaraa suurempiin tarjouksiin. Silti uskon melko monen toteavan jälkiviisaana, että jotain olisi sittenkin voinut jättää ostamatta. 4-5 euron kirjanmerkki ei vielä ole iso menetys, mutta koristaa mukavasti ahkeran lukijan mieliteosta.


Kuinka paljon on liikaa?

Paljonko poniharrastukseen "saisi" kulua? Itse lähtisin liikkeelle siitä, että selvitetään koko talouden tilanne. Miten paljon rahaa tulee nettona, eli paljonko tuloista maksetaan tilille verojen jälkeen? Kuinka paljon kuluu asumiseen? Miten suuri on vuokra? Tai asuntolainan lyhennyserä? Entä sähkö, lämmitys tai vesi, jos niistä laskutetaan erikseen? Miten paljon ruokaan menee päivässä ja paljonko tämä tekee kun se kerrotaan 30:llä? Entä työ- tai opiskelumatkat? Vasta näiden jälkeen jäävä summa on se, minkä voi huoletta käyttää kaikkeen haluamaansa. Tai säästää myöhempiin tarpeisiin.

Twilight on aina tarkka kaikesta.
Mielestäni liiallisuuden raja menee pitkälti siinä, että muun talouden jättämä pelivara ylitetään eikä siitä olla mitenkään huolissaan. Edes pieniin lipsahduksiin ei pidä antaa itselleen lupaa, sillä muuten löysäilystä tulee tapa ja kukkaro karkaa nopeasti käsistä.

Siksi pitää myös varoa takertumasta toiveajatteluun ("kyllä minä sitten ensi kerralla kulutan vähemmän") ja olla pääsääntöisesti luottamatta muuhun kuin matematiikkaan. Jos harrastukseen on jäänyt vaikka 30 euroa, voit huoletta ostaa jotain mikä maksaa 20 euroa. Mutta pidä mielessä, ettet tämän jälkeen voi ostaa mitään yli 10 euron hintaista.


Nauttia toki saa, mutta sopivasti

En kiellä ketään ottamasta iloa irti tilaisuuden tullen, mutta muistutan kylmän järjen käytöstä raha-asioissa. Parin vuoden kokemuksella voin sanoa, ettei ole typerää käyttää laskinta kaupassa, ottaa kuitteja mukaan ja/tai pitää kirjaa Excelillä. Koska vain näillä tavoilla voi mitenkään pysyä perillä omasta rahatilanteesta ja siitä, mihin on varaa investoida ja kuinka paljon.

Kannattaa myös välttää lankeamasta rahavuoriansaan. "Minulla on niin paljon ettei minun tarvitse pihtailla." Tällä asenteella moni lottovoittaja syöksee itsensä pahempaan ahdinkoon kuin jossa oli ennen voittoa. Sillä ilman minkäänlaista seurantaa kulutamme usein enemmän ja säästämme vähemmän kuin ostotilanteessa uskomme, kaikessa. 3,99 € on käytännössä 4 €, mutta kauppiaat tietävät, että ensimmäinen huomiomme kiinnittyy kolmoseen, emmekä siksi tule ajatelleeksi todellista hintaa.

Tynnyrissä kasvanut

Jo alusta asti minusta on tuntunut, että olen täysin oma yksilöni ponittajien keskuudessa. Kuin kokonaan eri maailmasta. Ponimiitti-kirjoituksessani jo totesinkin, etten paljoa käy missään kodin ja työn ulkopuolella. Toisaalta viihdyn omissa oloissani, välillä kirjoitellen, välillä piirtäen, välillä musiikkia tehden ja välillä sitä kuunnellen. Mutta kun tällaista erakkoelämää on jo useampi vuosi eletty (kiitos koulukiusaajien, jotka pilasivat suhteeni samanikäisiin), en edes tunne kaikkea ajankohtaista sanastoa.

Tässä mielessä poneista näyttää tulleen jonkinlainen silta yrittäessäni taas päästä ihmisten ilmoille. Lähes kaikkia ponittajia yhdistää sarjan jaksojen teemat ja vitsit, jotka ovat lähellä omaa "alaani," ajattelua. Teemat käsittelevät elämisen ja ystävyyden perusasioita, joista moni aikuinenkin kaipaa toisinaan kertausta. Toisaalta on tärkeää huomata itse päänäkökulma: ystävyyttä arvostetaan siksi, että se lisää kaikkien selviytymismahdollisuuksia.

Osin tämä pätee edelleen, vaikka valtiosta onkin tehty rahahana yksinäisille ikiopiskelijoille. Jos opiskelee oikealla alalla, oikeassa paikassa ja oikealla iällä, voi vaatimattomalla elintasolla elää ilman läheisiäkin. Nykypäivän ongelma ei olekaan nälkiintyminen, vaan merkityksen löytäminen elämälle miljoonien vaihtoehtojen ja ahdistavan valinnan pakon keskeltä. Mutta osa tästä merkityksestä tulee aina siitä, että on jollekin tärkeä tai muuten merkityksellinen.

Siinä missä monella tyhjenee tili ennen palkkapäivää, on minulla vaikeuksia löytää "yhteistä kieltä." Small talk ei ole minun juttu, enkä liiemmin ala höpöttää esim. siitä "kuinka väsyneenä tulin tänään töihin" tai edes säästä. Tosin en ehkä luota muihin siinä määrin, että uskaltaisin puhua kevyesti ja henkilökohtaisemmin, mikä valtavirralle on taas luontevinta. Toisaalta valtavirta turvautuu niin usein "tää on tätä koska musta tuntuu siltä" -ajatteluun, että suhtaudun pienellä ylenkatseella. Mutta ei erakoituminenkaan kivutonta ole: valittavana on kaksi huonoa vaihtoehtoa masentumisen ja katkeroitumisen väliltä. Laumaeläintaipumusta kun ei saa ihmisestä pois.

Bronyt - Omituisten Otusten Kerho vai joukko miehuuden muuttajia?


Ihmisillä on yhä suuria vaikeuksia nähdä, etsiä saati kehittää kaikkia puolia itsestään. Koska isä käskee hakemaan metallialalle, töihin lähdetään ja sieltä jäädään eläkkeelle tyytymättöminä ihmisriekaleina. Omaa tahtoa ei juuri ole, vaan purkamattomat patoumat tai uskonnollisten piireissä "jumalan viha" estävät monia elämästä tyydyttävää elämää.

"Painu mäkeen vitun autisti!"
Pahimmillaan tämä ahdinko vielä järkeistetään joksikin muuksi kuin mitä se on ja puretaan sitten sellaisiin kohteisiin, jotka aktivoivat alitajuisen tunnemuiston jostain kielletystä. Tällä tavalla myös bronien dissaamisesta ja pornoistamisesta on tullut monille viihdettä. Ja näitä idiootteja (anteeksi vain kun en puhua korrektisti) riittää joka ryhmässä.

Suomalaisessa ja monen muunkin maan kulttuurissa broniuden kynnystä koventaa se, että kännääminen on normaalimpaa kuin mikä tahansa päihteetön yhdessäolo. Silti suomalainenkin brony-yhteisö näyttäisi vain kasvavan. Onko emotionaalinen aitous saamassa suurempaa jalansijaa ponien kautta, vai olemmeko sittenkin vain luonnonoikkuja tänä mielen lääketieteellistämisen nousukautena?


Ystävyys ei ole taikaa, vaan työtä

Broniuskaan ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaikka Friendship is Magicin fandom tarjoaakin vaihtoehtoisia elämyksiä maailmassa, jossa ilon tunteet heitetään tietoisesti kaatopaikalle. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että tiettyyn ikään mennessä mieheltä odotetaan pidättyvyyttä minkäänlaisilta tunneilmaisuilta. On sallitumpaa hankkiutua alkoholikierteeseen kuin itkeä, kun elämä kolhii.

Sen ymmärrän, että temperamenteissa on eroa, eivätkä kaikki koe koskaan erityisen suuria tunteita. Siksi ihmiset ovat jopa perheen sisällä neuvottomia, kun toiselle mitätön sattumus on toiselle tragedia. On paljon tilanteita, joissa lapsen ja vanhemman yhteys toisiinsa repeilee erilaisten reagointitapojen ja kasaantuvien defenssien takia. Vanhemmalla on omat puolustusmekanisminsa, jotka hän tietämättään siirtää jälkikasvulleen.


Ovatko anonyymit huutelijat itse ongelmaisia?

Ovat ja eivät ole. Monelle ihmiselle ei kehity tarvetta syvemmän ymmärryksen kehittämiseen, kun suurten kysymysten korvikkeeksi löytyy aina pinnallista juttuseuraa. Periaatteessa tämä on heidän kannaltaan hyväkin, olettaen että he eivät "putoa kelkasta" niin että ihmissuhteet jäävät välissä pois.

Omien aivojen käyttöä ei arvosteta maailmassa, joka pystyy suoltamaan asukkailleen monentasoista eskapismia. Sehän merkitsisi vaivannäköä ja tuskaa, jonka vältteleminen on täysin luonnollista sekin. Ongelmana on vain se, että kun jokin takaisku kerrankin satuttaa, ollaan herkästi hyppäämässä talon katolta. Miehillä tämä on erityisen iso ongelma, koska tunne-elämä ei tukahduttamisen vuoksi pääse kehittymään vahvaksi.

Joku olikin YouTubessa kommentoinut, että Friendship is Magic on maailman miehekkäin sarja. Vastarannan kiiskejä on niin paljon, että pikkutytöille suunnatun sarjan katsominen ja sen tunnustaminen on rohkeaa ja siten miehekästä. Edelleen avoimeksi jää kuitenkin iso kysymys. Kumpaa tulisi pitää ongelmana: broniutta vai "tavallisuutta?" Ihmislajin varhaisvaiheilla opittu käsitteellistämistapa, yleistäminen, ei ikävä kyllä tarjoa tähän vedenpitävää vastausta.

Ensimmäinen ponimiittini


Mieleenpainuvin yksityiskohta Hapen
miitissä oli parin ponittajan ajatus pukeutua
Rarityksi ja Sweetie Belleksi. Puvut yllään he
tarjoituivat antamaan halauksia.
Helsingissä Tapahtumakeskus Hapessa 20.10.2012 järjestetty ponimiitti ei juuri tuohta tuonut elämääni. Ainoa kontaktini koko miitin aikana oli pari muuta ensikertalaista, jotka kysyivät mitä miitissä aiottaisiin tehdä. Suurimman osan ajasta olin hiljaisena sivustakatsojana, eikä pysyvämpiä kontakteja päässyt syntymään. Laitoin kuitenkin nimimerkkini vieraskirjaan ja otin osaa yhteiskuviin, jotta minusta jäisi edes pieni pala suomalaisen ponikulttuurin historiaan.

Hauskaa minulla ei ollut kuin sen verran, minkä sain irti Lesson Zero- ja Luna Eclipsed -jaksojen katsomisesta. Miitin alkuvaiheilla ehdinkin jo pohtia lähtemistä, mutta päätin kuitenkin jäädä klo 20 asti ja katsoa mitä tapahtuu.

Lopputuloksena miitin saldo minulle oli 6 tuntia istuskelua ja seisoskelua Täysin Hapettomassa Tapahtumakeskuksessa. Ainoa mikä minut yhdistää muihin ponittajiin lienee itse sarja. Mutta kun kaikki muu minun ja muiden välillä on kuin kaksi vastakkaista maailmaa, on vaikea saada miiteistä mitään irti. Vaikka tunnistin pari ponittajaa heidän itsestään julkaisemien kuviensa perusteella, en tohtinut moikata.

Fluttershy-puoleni takia Happi-miitistä jäi lähinnä pala kurkkuun. Mutta on asialla valoisakin puolensa: opin lisää pk-seudun joukkoliikenteen linjoista. Toivon vain että uskallan raahautua myös seuraaviin miitteihin, vaikka ensikokemuksesta ei paljoa jäänyt muisteltavaksi.

Ponipiirtämisen perusteista

Luonnoksia tulevaan sarjakuvaani

Kuten jo aiemmassa päivityksessäni pohdiskelin, alan "pätevöityä" MLP FIM -piirtäjänä. En siksi että olisin joku luonnonlahjakkuus, vaan kovan harjoittelun myötä.

Työn alla on nyt useampisivuinen fanfic-sarjakuva, jonka yksi kriteeri tulee olemaan piirrostyylin uskollisuus alkuperäiseen MLP FIM -sarjaan. Jotta itse tarina ei kuitenkaan hajoaisi piirtämisen haasteisiin, laadin ensin kunnon kässärin tekstimuotoon. En siis anna piirtotaitojeni rajoittaa mielikuvitustani, vaan jonkin uuden tullessa eteen opettelen piirtämään sen.

Tämän vuoksi turvaudun usein FIM:istä saataviin malleihin siitä, miten luodaan jokin ilme, asento, kuvakulma tai hiustyyli. Näin saan sekä toteutettua tarinani että opin samalla uutta. Selkäytimeen on jo alkanut tallentua muutamia perussääntöjä, joiden muistamisella tuotanto nopeutuu ja mallien tarve vähenee.

Sarjakuvani myötä olen alkanut vierastaa tietokoneita työssä ja suosimaan käsin piirtämistä. On jopa mahdollista, että toteuttaisin sarjakuvan kokonaan värikynätyönä.

Käsin tehdessäni saan mielenrauhaa siitä, ettei työ voi koskaan "kadota" niin kuin konemaailmassa, vaan se säilyy paperilla vaikka lopun ikäni. Lisäksi voin konkreettisesti kumittaa ja korjailla vetoja ilman pelkoa että teen epähuomiossa väärän komennon. Ja oikeilla tekniikoilla voi käsinkin saada upeaa jälkeä aikaan.

Eikä sekään ole mahdotonta, jos sarjiksesta toteuttaa myöhemmin vektoriversion. Tärkeintä mielestäni on, että voin ajan kanssa luoda juuri sellaisen tarinan kuin olen toivonutkin. Ja että tehty työ säilyy aina jossakin muodossa.

Flutterguyn oma OC

Halusin melko pitkään käyttää Fluttershyta avatarina brony-sivuilla, kunnes löysin keskusteluketjujen kautta generalzoin laatiman Pony Creatorin. Päädyin siihen, että Flutterguyn tulisi saada oma OC, joka erottuisi Fluttershysta säilyttäen silti joitain esikuvastaan muistuttavia piirteitä. Kaksisuuntainen projekti, muttei kuitenkaan tulokseton.


Flutterguyn OC:sta tuli juuri sopivasti erottuva yksilönsä. Tukka ja häntä ovat yhteneviä Fluttershyn kanssa, mutta ruskeita. Poni on myös pegasus kuten esikuvansa, mutta tätä pidempi. Kavioissa on myös ruohonverheyttä. Lopputuloksena on "hieman rumempi Fluttershy," mutta ei sen pidäkään olla identtinen.

Nimensäkin puolesta se on ori, kuten luojansa, mutta muuten sillä on melko yhteneviä luonteenpiirteitä Fluttershyn kanssa. Myös Flutterguy-nimen välittämä mielikuva "parrakkaasta Fluttershysta" on jätetty veks, koska en halunnut liiaksi ironisoida hahmosta välittyvää tunteikkuutta. Parran korvaavat "sukupuolen" osoittamisessa tukan väritys ja hahmon pituus.

Uusi avatar


Tänään sain uurastaa tuntikausia, ajatuksenani luoda uusi Flutterguy-avatar. Työ on kuitenkin kannattanut, sillä olen ylpeä saavutuksestani.

Luonnollisesti jouduin useasti turvautumaan sarjasta saataviin malleihin, jotta muodot menisivät kohdalleen. Kurvityökalulla ja ajankäytöllä kaikki näyttää kuitenkin olevan mahdollista. Mutta koska yhden näin laadukkaan kuvan tuottamiseen menee vielä kauan, on tekniikoita ja suunnittelua vielä hiottava. Malleja käyttämällä oppii kuitenkin jo paljon. Jatkossakin aion siis tehdä vertailua malleilla ja korjailla yksityiskohtia, ennen kuin päästän piirrokseni julkisuuteen.

Helpoimmalla tietenkin pääsisi, jos hahmot saisi jaettua elementteihin niin, ettei kaikkea tarvitsisi aina piirtää kokonaan uusiksi. Näin mahdollistuisi useamman kuvan tuottaminen kohtuuajassa.

Dear Princess Celestia...


Olen vuosien varrella oppinut, ettei kannata kääntää selkäänsä muihin ja sulkeutua, vaikka olisi kiusattu. Masentunut ei voi koskaan parantua, jos hän epätoivoissaan alentuu valittamisen kierteeseen ja yrittää toistuvasti hakea sääliä. Vaikka kierteen syvetessä toimintaan ryhtyminen on päivä päivältä vaikeampaa, on loppuvastuu masentuneella itsellään.

Se että osaa kirjoittaa, tehdä musiikkia, valokuvata tai piirtääkin, ei vielä ratkaise ujouden seurauksia. Ihmisen (tai ponin) menestymisen ratkaisee pitkälti hänen kykynsä verkostoitua ja luottaa lajitovereihinsa. Ja voidakseen edetä on aina otettava riskejä. Voi olla, että joutuu haukutuksi, mutta silloin on laskettava kymmeneen ja pohdittava, onko vika todella omassa suorituksessa vai haukkujassa. Ylenkatsovakin kritiikki voi olla tärkeää, mikäli se on perusteltu hyvin.

Ja kun mieli uhkaa järkkyä, on rohkeasti kokeiltava kaikkia mahdollisia keinoja. On puhuttava lähimmäisille, tuuletettava ajatuksia ulkona tai noudatettava mahdollista lääkereseptiä. Mielialat vaikuttavat aivoihin ja aivot mielialoihin, ja jos kierteen antaa ruokkia itseään pitkään, voi masennuksesta kehkeytyä vakava ongelma.

Olen yhä ailahteleva ja taipuvainen epätoivon ryöpsähdyksiin, mutta haluan vihdoin toteuttaa unelmiani käytettävissä olevin keinoin. Paljon on vielä tehtävä, mutta mielestäni olen jo alkanut toipua. Olen oivaltanut, että pelkoihin sulkeutumisen tuottama kärsimys on pahempaa kuin mahdollisuus onnistua tai oppia uutta.

Osataanko Suomessa enää dubata?


Elokuussa Nelosella on alettu esittää MLP FIM-sarjaa suomeksi dubattuna. Digiboksittomana en ole päässyt analysoimaan dubbeja kuin vasta viime aikoina, kun Brony.fi:ssä keskusteleva suamiponit ja muuan KuyAurelian YouTubesta ovat alkaneet jakaa niitä. Pääosin dubbaukset ovat vastanneet odotuksiani, mutta mukaan mahtuu myös riman alituksia.


"Ponisanasto" jätettiin ennalleen

Nimiä ei ole dubeissa muutettu, vaan ne lausutaan sellaisinaan. Vaikka tällä vältetäänkin mahdolliset nimiristiriidat dubbaajien vaihtuessa, voi vielä englantia oppimattomilla faneilla olla vaikeuksia kirjoitusasussa (tosin voi olla, että nykylapset oppivat "kaiken" netissä jo ennen englannin tunteja).


Näyttelystä ja dubbauksesta

Äänet ovat ristiriidassa alkuperäisten hahmojen kanssa, mikä kyllä pistää englanninkieliseen tottuneen korvaan. Vaikkei kääntäminen olekaan aina niin simppeliä, on se paremminkin osattu tehdä, jos vain halutaan. Muumilaakson tarinat on kiistatta TV-sarjadubbauksen ääninäyttelyn ja huulisynkan ohjaamisen mestarinäyte, ottaen huomioon aikansa hankalan siirto- ja editointitekniikan.

FIM:in dubbauksessa mättää nimenomaan se näyttely ja ne äänivalinnat. Kaikki muu toimii, mutta näyttelijävalinta ei. Kirjakielen käyttö menee pahasti ristiin mm. Gildan hahmon luonteen kanssa, joka on häikäilemätön, karski ja gangstamainen. Vain "tvailaitin" ääni ei jätä aihetta kritiikkiin. Näemmä jengi vain lukee studiossa vuorosanapaperit teennäisellä aksentilla, ilman AJ:n murretta ja kovalla kiireellä. Kyllä huulisynkat ja muut hoidetaan mukisematta, mutta se sisältö, ääni, se itse hahmo, unohdetaan täysin!

Missä on se mentaliteetti, jolla hoidettiin Muumien ja Alfred J. Kwakin dubit ysärin alussa!? Miksi pitää käskeä pari aikuista kinisemään kurkku kipeäksi, kun voisi vain etsiä näyttelijät, joille sopiva ääni on luontainen? Mikä siinä on niin vaikeaa tehdä hommat KUNNOLLA? Ihan vain muistutuksena sinne studioon, että kaikissa AV-tuotannoissa on muitakin arvoja kuin raha!

Ponien "ikä"


"I’m a year older than you." (S01E05)

Tämän enempää ei sarjassa puhuta ponien mahd. "ikävuosista." Enkä usko että se on tekijöillekään ykkösasia, vaikka toisinaan "ikämaininnat" jättävät aihetta pohtimiseen. Jaksojen perusteella ponit on jaettavissa ainakin viiteen ikäluokkaan. "Ikävuodet" on seuraavassa otettu ihmisistä.

Vauvaponit (0-2v)
Lapset (7v (Cheerileen oppilaat))
Nuoret (tod.näk 15-20v (pääponit))
Aikuiset (25-35v (The Cake Family))
Vanhukset (70-90v (Granny Smith))

Cutie Mark Crusaders


Oma teemansa FIM-sarjassa on kasvun vaikutus sosiaaliseen statukseen, joka Ponikylässä liittyy siihen, kuka Cheerileen oppilaista saa milloinkin oman "Cutie Markinsa."

Kaikki alkaa siitä, kun Apple Bloom pelkää joutuvansa kiusatuksi siitä, ettei ole vielä saanut omaansa. Hän on valmis melkein mihin hyvänsä saadakseen oman Cutie Markin, aina Rainbow Dashin, Pinkie Pien ja Twilightinkin avustuksella. Lopulta Apple Bloomin on kuitenkin kohdattava se, ettei Cutie Mark tule pakottamalla. Tai sitten ei.

Pakkaa nimittäin sekoittaa se, että Apple Bloom ystävystyy kahden muun "merkittömän," Scootaloon ja Sweetie Bellen kanssa, jolloin he liittyvät Cutie Mark Crusadereiksi. Nämä kolme sitten yrittävät keinoja kaihtamatta saavuttaa omat merkkinsä, toistaiseksi siinä onnistumatta.


Cutie Mark?

Sanatarkasti käännettynä "cutie mark" on "söpöysmerkki," mutta tosiasiassa kyse on takakoipiin ilmestyvästä symbolista, joka kuvaa kohdeponin vahvuuksia. Syystä tai toisesta Cutie Markista tulee niin iso statuskysymys Cheerileen luokassa, että Cutie Mark Crusadereiden pohjimmainen motiivi jää enemmänkin "pakon" sanelemaksi kuin "vapaaehtoiseksi."


Apple Bloomin ja Cutie Mark Crusadersin yrityksiä

* Jaksossa Call of the Cutie (S01E12) (ennen liittymistään Cutie Mark Crusadersiin) Apple Bloom yrittää auttaa siskoaan Applejackia omenoiden poiminnassa ja myynnissä, mutta saattaakin "omenaperheen" ("Apple Family") huonoon valoon ponien silmissä.

* Toinen yritys samasta jaksosta on Rainbow Dashin kanssa. Apple Bloom päätyy punnertamaan, heittelemään palloa, liitämään riippuliitimellä (nousematta ilmaan kuin 3 sekunniksi), harjoittelemaan karate-potkua jne.

* Kolmannella kerralla (jälleen samasta jaksosta) Apple Bloom auttaa Pinkie Pieta tekemään vuokaleivoksia (jotka tietenkin palavat mustaksi). Hetken hän ehtii luulla saaneensa merkin, kun hän saa takakoipeensa jauhoa.

* Neljäs yritys seuraa miltei välittömästi. Apple Bloom pyytää paikalle saapuvaa Twilightia taikomaan hänelle Cutie Markin, mikä ei tietenkään johda mihinkään. Jokainen taialla luotu merkki häviää välittömästi.

* Jaksossa Stare Master (S01E17) aiemmin mainittu kolmikko päättää uhrata kokonaisen yön Cutie Markin saamiseksi. Aluksi heidän on tarkoitus yöpyä Rarityn luona, mutta kiireiden vuoksi Fluttershy tarjoutuu pitämään heitä silmällä Rarityn sijaan. Crusaderit ovat kuitenkin niin pitelemättömiä päämäärissään, että he ovat vähällä joutua "pahan kanan" kivettämäksi Everfree Forestissa.

* The Show Stoppers -jaksossa (S01E18) Crusaderit yrittävät saada merkkinsä "omenaperheen" luona, Cake Familyn (Pinkie Pien porukoiden) luona, Rarityn luona, päätyen parin muun yritelmän jälkeen Twilightin luo. Lopulta he päätyvät esittämään musiikkinäytelmän, lainaten tavaraa muilta poneilta. Show menee tietenkin mönkään, eikä Cutie Markia heru tästäkään.

* The Cutie Mark Chroniclesissa (S01E23) kolmikko yrittää ottaa esikuvaa sarjan kuuden pääponin (you know) Cutie Mark -tarinoista, tuloksetta.

* The Cutie Poxissa (S02E06) Apple Bloom ottaa salaa Zecoralta kasvisekoitetta, joka aiheuttaa hänessä "merkkirokon." Apple Bloom saa siis vihdoin haluamansa, muttei kuitenkaan. Hän alkaa saada useampia "Cutie Markeja" eikä pysty lopettamaan asioita joita ne saa hänet tekemään. Loppuratkaisussa Apple Bloom myöntääkin, että rajansa kaikella.

* Ponyville Confidentialissa (S02E23) Crusaderit päätyvät merkkiensä toivossa auttamaan Diamond Tiaraa löytämään uutta toimitettavaa "Ponikylän koulun sanomiin." Heistä tulee "Gabby Gums" -tiimi, jonka ura ei tosin pääty onnellisesti. Diamond Tiaran maun mukainen uutisointi alkaa loukata ponien yksityisyyttä, mistä seuraa välirikko Crusadereiden ja muiden ponien välillä. Anteeksipyyntö ja luopuminen "Gabby Gumsista" lopussa pelastaa lopulta kolmikon maineen, mutta Cutie Markit jäävät vielä odottamaan tulemistaan.

Gilda - The tough guy


Gilda on hyvin vastakkainen hahmo muuten Ponikylässä kunnioitetuille arvoille. Hän on Rainbow Dashin vanha tuttu ja siten hyvää seuraa Pinkie Pien tilalle, jonka kanssa Rainbow oli aiemmin tehnyt kepposia muille poneille. Muita kuin Rainbow Dashia kohtaan Gilda ei kuitenkaan ole yhtä suvaitsevainen. Koko Ponikylän väki on hänen mielestä todella nynnyä ja helposti höynäytettävissä.

Pinkie Pie, joka päätyy seuraamaan Gildaa, toteaa Twilightin näkemyksistä huolimatta, ettei Gilda ole todellakaan cool. Rainbow Dash ei sentään varastele omenoita hännällään tai häädä pois hänen tielleen astuvia "nynneröitä."


Cool ja uncool

Ensisijaisesti Gildan käytös menee ei-coolin puolelle, koska näennäisen "kovuutensa" nimissä hän tekee muille pahaa kun Rainbow Dash ei ole näkemässä. Pinkie Pien on luonnollisesti vaikea saada Gildaa kiinni, koska hänet tunnetaan ennestään temperamenttisena ja helposti loukkaantuvana. Niinpä Twilight päätyy sanomaan tämän olevan ainoastaan kateellinen Gildaa kohtaan (tuttua tosielämästä).

Fluttershyn ja Gildan kohtaaminen panee kuitenkin lopun pelille:

Fluttershy: (näyttää tietä sorsille)
Gilda: "Hey!"
Fluttershy: "Please! Excuse me."
Gilda: "I’m walking here!"
Fluttershy: "Oh... Um... I’m sorry. I... I was just trying to..."
Gilda: ""I’m sorry. I’m sorry" Why don’t you just watch where’re you going!?"
Fluttershy: "But... b-b-but... I...I..."
Gilda: (karjuu Fluttershylle kuin karhu)
Fluttershy: (juoksee ja lentää pois paikalta)
Gilda: "Uh! Please! All these lame ponies are driving me buggy!"

Pinkie Pie kostaa "omalla tyylillään" ja järjestää juhlat Gildalle. Koettuaan tarpeeksi monta kepposta Gilda polttaa päreensä ja haukkuu suoraan poneja nynnyiksi. Rainbow Dashkin saa osansa, kun hän ei enää haluakaan hengata uncoolin kovistelijan kanssa. Mikä sitten on Gildan "ongelma?"


Kovuus voi olla puolustuskeino

Vaikka Gildan taustoja ei kummemmin valotetakaan, lienee selvää, että jokin Gildan menneisyydessä sai hänet pakkomielteiseksi kovistelijaksi. Yleensä ehdoton "kovuus" ja sen puolustaminen pehmeiden arvojen kustannuksella on merkki traumasta. Gilda on jäänyt keskenkasvuiseksi, pahalla tavalla ja pahassa paikassa.

Hän itse ei tietenkään näe tätä kuin etäisesti suuttuessaan, kun hänen "kulissinsa" rakoilevat. Tässä tilanteessa viha on aitoa, mutta se ei johdu ponien "nynnyydestä," vaan jostakin Gildan menneisyydessä, jota emme ehkä koskaan saa tietää. Tavallaan Gildaa käy jopa sääliksi tässä suhteessa, mutta toisaalta hänen "parantamisensa" olisi pitkällinen tuskien taival. Aika näyttää, jääkö hänen vierailunsa Ponikylässä omaksi jutukseen, vai palaako hän vielä.

"Epäsosiaalinen" Twilight


FIM-sarjan alussa Twilightin koko elämä tuntuu pyörivän opiskelun ympärillä. Suhteet muihin poneihin tuntuvat väkinäiseltä pakkopullalta, kun Equestriaa uhkaa "Nightmare Moon" (eli Luna) eikä Celestia tunnu käsittävän tilanteen vakavuutta (Twilightin mielestä). Toisen jakson lopussa kuitenkin paljastuu, että Celestian tylyyden taustalla olikin todella arvokas tavoite, ja että vain sen saavuttamisella Nightmare Moon saatiin kuriin.

Reaalielämässäkin voi toisinaan törmätä siihen, että muut ovat jotenkin "liian tyhmää" seuraa kelvatakseen. Vaikka Twilightin kyvykkyys perustuukin tunnollisuuteen opinnoissa, sarjassa kiteytetään nerokkaasti se, ettei "opinahjo" ole kaikki kaikessa. Jokainen oikeastaan tarvitsisi ystäviä elämänsä suolaksi, mutta toisinaan kaikki sellainen missä on hyvä, voikin huonolla tsägällä viedä mennessään.

Ihminen on etevä keksimään olemassaololleen syitä ja virikkeitä omasta "mukavuusalueesta," niin kauan kun tästä ei ole haittaa. Vastahakoisuus pakotettuun ystävien etsimiseen voi tulla myös siitä, että tunnollisuus opinnoissa on ensin johtanut sosiaaliseen eristäytymiseen. Uudet sosiaaliset tilanteet ikään kuin "muistuttavat" tästä menneestä tragediasta, mikä voi luonnollisesti ärsyttää. Vähitellen kitkat kuitenkin häviävät ja uudet suhteet saavat uutta arvoa. Tämä muodostaakin koko sarjan peruskiven: Friendship Is Magic. Eli "Ystävyys on taikaa."

Ponipiirtäjäksi?

Piirtäminen "hyvin" on jopa yllättävän työlästä, etenkin kun lähdetään "nollasta" ja tavoitteet ovat korkealla. Ensimmäinen ja kenties yksi tärkeimmistä opeista onkin se, että kun piirretään jotain uutta, niin luonnostellaan aluksi lyijykynällä vähän kerrallaan. Alkuun voi olla hyvä ottaa mallia ja vähän tutkia hahmojen anatomiaa ja mittasuhteita. Voin kertoa, että pikkuponinkin parissa saa työskennellä useita tunteja, jos opettelee itse eikä ohjelmienkaan kanssa tahdo mikään sujua.


"Mikä siinä on niin vaikeeta?"

Pitää muistaa, että useissa piirroshahmoissa mm. viivojen paksuudella ja näiden vaihtelulla on oma merkityksensä. Samoin kuin sillä, väännetäänkö hahmo nopeasti jollain spurdo spärdellä vai halutaanko smoothia jälkeä. Yleensä Pro-piirtäjät pyrkivät vähintään siihen, että katsoja ei ensisijaisesti huomaisi niitä pikseleitä, ellei tätä sitten käytetä tehokeinona. Tämän saavuttamiseksi on piirrettävä joko vektorigrafiikalla tai suurella pikselikoolla, joka työn valmistuttua skaalataan pienemmäksi.


Tee se itse

Vaikka myönnän, että olisi vaivattomanpaa vain lainata fandomin ennestään tekemää ponitaidetta, on tavallaan "kunniakkaampaa" tehdä jotain itsekin. Jos kuitenkin aloitan säännöllisemmän piirtämisen, on syytä ruuvata tekniikoita. Vaikka periaatteessa yhden asian tekemiseen on miljoona eri tapaa, jotkut niistä tuovat parempaa tulosta vähemmällä kuin toiset.


Pala palalta

Nykyisen "logoni" olen tehnyt kahtena versiona, joista tällä hetkellä viimeisin koristaa blogiani.

Ensimmäisen teema oli "Flutterguy läppärin äärellä," joka tosin jäi yrityksistä huolimatta suttuiseksi. Odotukset olivat tekniikkaan nähden mahdottomia toteuttaa, sillä "vapaalla kädellä" ja ohjauslevyllä (läppärin "hiirellä") ei todellakaan luoda siistejä linjoja.

Pian seurasikin uusi yritys, jossa merkittäväksi tekijäksi nousi "kurvien" luonti (curves). Näin linjat saatiin siisteiksi ja niitä pystyi muokkaamaan helpommin. Käsittelyn helpotuttua etenkin "Fluttershyn" tukkaa ohennettiin paljon luonnokseen verrattuna. Tavoitteena kuitenkin oli ja on tulevissa teoksissa päästä mahdollisimman lähelle "oikeita" poneja.

Kokemusten perusteella piirtämiseen saa siis käyttää valovuosia. Mietinnän tasolla on kuitenkin ollut poniaiheisten sarjakuvien teko, joissa olisi Friendship Is Magicin tapaan joku opetus kuuden ruudun paketissa. Teemoja voisin käsikirjoittaa vaikka kymmeniä, mutta korkean tavoitetason ja teknisten haasteiden (osin harjoittelun puutteen) vuoksi on turha odottaa mitään "massatuotantoa."

Friendship Is Magicin suomentamisesta


FIM-sarjan ensisijainen kohderyhmä on sellaista ikäluokkaa, että jonkinasteista kääntämistä on syytäkin ajatella, kun sarjaa aletaan levittää kansallisiin televisiokanaviin. Vaikka nykyään kääntämiselle paremmat resurssit ja englannin kielen maailmanvalloitus helpottaa kääntäjien työtä, erimielisyyksiltä tuskin koskaan säästytään.


"Ponisanasto"

On vaihtelevia mielipiteitä siitä, miten suuri osa ponisanastosta tulisi suomentaa. Ja siitä, pitäisikö keskittyä vain sisällön kääntämiseen ja jättää nimet entiselleen. Jos koko My Little Pony olisi vasta levittäytymässä Suomeen, suomentaisin hahmojenkin nimet.

Valintojen järkevyys riippuu kuitenkin aikakaudesta. Aikaisemmin, kun vaikutteet eivät päässeet leviämään Internetin kautta, oli helpompi ajaa ulkomaiset teokset täysin omien käännösseulojen läpi. Nyt englanti on globalisoitunut siinä määrin, että perusteellisempi suomentaminen olisi ponien seuraajille takaisku. Todennäköisintä on, että dubbausten myötä osa sanastosta käännetään ja osa jätetään ennalleen.


Dubbaukset

Toistaiseksi ainoa "virallisesti" suomeksi dubattu jakso on ensimmäisen kauden kolmas (The Ticket Master). Sarjan nimi on käännetty muotoon "Ystävyyden taikaa" ja jakson uusi nimi on "Arvokkaat pääsyliput."

Vielä enemmän liikkuu useita fanidubbauksia, joiden taso vaihtelee. Yhdellä on surkea mikrofoni, toinen ei tiedä mitään huulisynkasta, kolmas ei ymmärrä dynamiikan hallintaa, neljäs ei osaa kääntää, viides yrittää korvata kielitaidottomuuden surkeilla vitseillä ja kuudes ei osaa laulaa. (Kestäkää kritiikkini, sillä jonain päivänä tulette huomaamaan näiden "pikkuseikkojenkin" merkityksen)

"Virallisen" dubin varjopuoleksi jää ääninäyttelyn persoonattomuus. Vaikka teknisesti äänitasot ja huulisynkka toteutetaankin KUNNOLLA, se ei yksin korvaa suomalaisen ääninäyttelykulttuurin välinpitämättömyyttä poneja kohtaan. Kun hommaa on kaikesta päätellen hoitamassa vain yksi tai pari näyttelijää, hahmot alkavat kuulostaa luonnottomilta. Dubbauksessa on tyystin hävitetty ne hahmojen aksenttien ja intonaatioiden tuomat vivahteet, jotka osaltaan rikastuttavat sarjaa. Tämän vuoksi koko dubbaus on, kärjistäen, kuin huono parodia poneista.

En sietäisi katsoa hetkeäkään suomiversiota, varsinkin kun englanninkielisestä ymmärtää kuitenkin sen oleellisimman. Ellei koko dubbausta mietitä kokonaan uusiksi, kun sarja aikanaan suomennetaan lapsia ajatellen.


Onko dubbauksen "persoonallisuudella" lopulta väliä, kun kohderyhmänä on kuitenkin lapset?

Mielestäni on. Uskon, että ainakaan aikuiset eivät kestä sivusta kuunnella luonnotonta kininää lasten katseluaikoina. Eikä ole varmaa, kestävätkö lapsetkaan, jos he jotain kautta altistuvat ensin enkkuversiolle. Iästä riippumatta on aina helpompaa kuunnella luonnollisempaa ääntä kuin "ylinäyttelyä." Tämä on tajuttu jo jenkeissä ja tajutaan toivon mukaan Suomessakin. En tosin usko, että tässä Eurostoliiton nurkkaräkälässä yritetään koskaan tehdä mitään oikein.

Se kuuluisa kysymys: miksi bronyksi tullaan?

Näkisin, että kaikissa muodoissaan brony-ilmiö on jonkinlainen vastareaktio yksilöllisyyttä kunnioittavien roolimallien puuttumiseen. "Love & tolerate" on tärkeä aate etenkin uusille broneille, vaikkakin pohjimmiltaan kyseessä onkin väärinymmärretty meemi. Näitä ristiriitoja lukuunottamatta monia bronymaailman jäseniä yhdistää se, että "kielletystä hedelmästä" tuleekin viikoittainen makuelämys.

Monen tie brony-yhteisöön alkaa (yllätys yllätys) Frienship Is Magicin katsomisesta. Ensin sarjaa saatetaan suorastaan vihata, kunnes jakso tai pari kääntää maailmankirjat ylösalaisin. Ponivihaajan kulissit romahtavat ja hänestä tuleekin vannoutunut sarjan jaksojen ja tuotteiden keräilijä. Tai sitten ei. Osa sarjaa katsovista ei koe samanlaista "muljahdusta" psyykessään.

Koska bronyksi tuleminen vaatii kuitenkin niin jyrkän "kynnyksen" ylittämistä omassa sisimmässä, voi rohkaistumisesta sarjan katseluun seurata vapauttava tunne. Tapahtuu jonkinlainen "valaistuminen" ja uuden itsensä löytäminen sallivammasta roolimallista. Innokkuus voi olla suurtakin, kun oma "sisäinen lapsi" pääsee valloilleen ponien kautta. Myöhemmin "pölyn laskeutuessa" seuraa oman poniroolin pohtiminen ja kehittäminen lähemmäksi muita piirteitä omassa itsessä.

Onko Fluttershylla asperger?

Netissä on levinnyt jopa yllättävän laajalti analyysia siitä, onko Fluttershy mahdollisesti "assi." En kuitenkaan usko tekijöiden ajatelleen tietoisesti, että "tehdäänpä Fluttershysta asperger." Joistain nettikeskusteluista jää kuitenkin vaikutelma, että Aspergerin syndroomaa yritetään tunkea joka paikkaan ilman tietoa "oireiden" todellisista taustoista ja tekijöistä.


Mikä ihmeen assburger?

Aspergerin syndrooma tai oireyhtymä on hiljalleen väistymässä oleva nimitys ns. autismin kirjon lievimpään haaraan. Autismin kirjoksi on katsottu joukko neurologisia poikkeavuuksia aivoissa, jotka rajoittavat sosiaalista vuorovaikutusta. "Lievimmillään" autismin kirjo näkyy vain vuorovaikutuksen vähyytenä, mikä on helppo sekoittaa pelkäksi ujoudeksi. On kuitenkin muistettava, "autistisuus" ja "ujous" eri asioita, vaikka ne voivatkin esiintyä samanaikaisesti.

"Aspergereilla" on vaikeutta etenkin sanattomassa viestinnässä, ja yleensä "rivien välistä lukeminen" opitaan muita myöhemmin. Tämän vuoksi "assit" ovat keskimäärin totuudellisempia ja "aidompia" sanoissaan kuin muut. Huumorintajuisiakin yksilöitä toki on, mutta yleensä hyvä varautua siihen, että joissain asioissa he ovat kuin "toiselta planeetalta."


Fluttershy ja asperger

Mielestäni aspergerin tunkeminen ja sekoittaminen kaikkeen "epäsosiaaliseen" käytökseen ilman tutkimustietoa on väkinäistä ja jopa vahingollista. "Assivillityksessä" on vaarana sekin, että jotkut hankkivat tietoisesti itselleen "diagnooseja" oikeasti tukea tarvitsevien kustannuksella. Ihmisten keskuudessa "assiuden" ja pelkän ujouden erottamista vaikeuttaa sekin, että molempia on yhtä vaikea "hoitaa" pois. Muutenkin ihmisten käytös on niin yksilöllistä, että parhaatkin asiantuntijat voivat joskus erehtyä.

Minun mielestä Fluttershyn voi nähdä joko ujona tai "assina," kunhan ensin hankitaan perustietämys siitä, mitä "assius" todella on ja mikä on sen yhteys ujouteen. Fluttershylla on kieltämättä erilaisia esteitä ja pelkoja suhteessa muihin poneihin, mutta pitää muistaa, että jokainen meistä voi olla joskus olla "autistinen" ilman todelliseen AS-diagnoosiin kuuluvia poikkeavuuksia aivojen toiminnassa.

Miksi Fluttershy?

Ylätunnisteestakin näkee, "kuka" muodostaa keskeisen "identiteettini" Brony-yhteisössä. FIM-sarjaa katsottuani olen löytänyt tästä hahmosta itseni niin monet kerrat, että jo parin jakson jälkeen päätin tulevasta nimimerkistä. Haluan harkita, ennen kuin ryhdyn juuri mihinkään. Pelkään Fluttershyn tapaan muiden reaktioita, enkä oikeastaan koskaan saa mitään sanotuksi suuremmissa ryhmissä. Pienenä olin todellinen hernenokka, mikä oikeastaan kertoi vain suuresta tunneherkkyydestä. "Otin itseeni" todella helposti, mihin saatan yhä sortua toisinaan.

Vaikka ikä on tuonut mukanaan mitä hassumpia "kulisseja" oman olemassaolon oikeuttamiseksi, "perusongelmat" ovat oikeastaan samoja kuin pienenäkin. Viime vuosina olen ehtinyt saada masennusdiagnoosin, lääkitystä ja terapiaa, jotka eivät tosin juuri auttaneet. Kaikki tämä kuitenkin kielii siitä, että todellisuuden iskiessä päin naamaa on ollut paljon surettavaa ja opittavaa. Ja on yhä, vaikka halu päästä omaan elämään kiinni pitää yllä kehitystä.

Välillä on kuitenkin kivaa olla vähän "tytömpi" ja eläytyä asioihin sisimmässään kuin Fluttershy. "Oikeaa sukupuolta" lukuunottamatta pitkä tukka muiden piirteideni kanssa saa minut jopa näyttämään vanhusten silmissä "naiselta" (koettu on). Olenko siis transnainen väärässä ruumiissa? En voi kieltääkään, mutta ehkä kirurginen "sukupuolenkorjaus" ja hormonihoito on silti liioiteltua. On luontevampaa vain olla välillä feminiinisempi, kun haluaa hetkeksi unohtaa "äijäkulttuurin" ja päästää sisäisen herkkyytensä valloilleen. Flutterguy on mielestäni hyvä nimi tällaiselle poika-Fluttershylle, jollaiseksi tunnen itseni bronien keskuudessa.

Ponit kasvattavat

Poneja harrastava mies on omituinen otus maalikoille, joiden reaktiot voivat olla mitä hyvänsä. Erityisesti vanhemmilla sukupolvilla loksahtaa leuat brony-ilmiön edessä. "Onko poika kasvanut kieroon tai jotain?" Syrjinnältä voi olla vaikea välttyä, oli se sitten suoraa moittimista, kiusaamista, selän takana puhumista tai pelkkää välinpitämättömyyttä. "Kasva aikuiseksi ja hanki elämä," kajahtaa sanaton viesti tekojen takaa. Pelkoa ja kieltämistä se usein kuitenkin on.


Kummalla on kasvun paikka?

Bronyen vihaajien motiivina saattaa olla pelko poniharrastuksen esiin tuomia ilmiöitä kohtaan. Koska tavalla tai toisella ponimaailmasta putkahtaa esiin jotain, minkä moni on hylännyt "aikuistumisensa" varjolla. Tässä suhteessa myös vanhempien polvien on kohdattava se tosiasia, että miehetkin ovat emotionaalisia olentoja. Se on "hullua," "kamalaa," "ällöttävää," "oksettavaa" ja kaikkea siltä väliltä, mutta silti totta.

Sitä paitsi useimpien miesvoittoisten hirmutekojen (kuten koulusurmat) taustalla on ylisukupuolittunut tunnekulttuuri, joka saattaa yksilöitä emotionaaliseen umpikujaan. Bronyn rooli saattaa olla yksi väylä ihmisenä kasvamiseen, koska poniharrastus on jo itsessään epäsuora tunneilmaisu. Monien ponius alkaa kertomusten perusteella siitä, että haluaa jotain kautta tuoda esiin "kielletyjä puolia" itsestään.


Ponius koettelee sukupuolirajoja?

Näkisin, että enemmän tai vähemmän miesten "ponius" haastaa ns. kirjoittamattomia sukupuolinormeja, vaikka bronien keskuudessa hahmojen "sukupuolella" ei liene väliä. Lähtökohtaisesti ponien maailma on hyvin kaukana ns. "ihannepoikuudesta" maskuliinisine odotuksineen, vaikka "neljäs sukupolvi" tuokin siihen uutta tuulahdusta. Tämän vuoksi bronyn on aina varauduttava ympäristön hämmennykseen brony-yhteisön ulkopuolella.

Hämmentynyt voi olla brony itsekin, etenkin alkuvaiheessa. Tavallaan on "väärin" tykätä poneista tietyssä iässä, kun taas toisaalta rohkea heittäytyminen voi olla vapauttavaa. Jos kuitenkin tuntee olevansa enemmän "kotonaan" ponien parissa kuin muutoin, kannattaa ihmeessä harkita broneihin liittymistä. Koska usein juuri ne, jotka pystyvät ylittämään pelkonsa bronyfoobikoiden loputonta vastarintaa kohtaan, ovat niitä kaikkein "aikuisimpia."


"Flutterguy on ihan päästään seonnut! Bronyt ovat homoja!"

Mielestäni miesten on korkea aika oppia kohtaamaan oma itsensä pelkäämättä hysteerisesti "homoutta." Molempien sukupuolten tulisi nähdä yksilöllisyyden merkitys ihmisen käyttäytymisessä ja lakata odottamasta turhia, naiset suhteissaan miehiin ja päinvastoin.

Emootioiden sukupuolettomuus on valjennut länsimaalaisille siten, että ensin kumarrettiin naisia feminismin nimissä ja nyt käydään keskustelua miesten syrjäytymisestä. Mielestäni oleellisinta ei edes ole bronien "homo- hetero- tai biseksuaalisuus," jolla typerimmät kiusaajat varmasti leikittelevät, vaan tunneilmaisun monipuolistuminen jotakin kautta. Ihmisiä tässä kuitenkin vain ollaan (ei kun poneja), kaikkine "heikkouksinemme."